Email matias@matter.fi Soita +358 40 709 6651

Erilainen joulutarina

klo 18:30

Markkinointitoimisto Hot Carrotin jouluhässäkkä veteli viimeisiään. Vuoden lopun puristus oli klassisesti imaissut mehut meistä jokaisesta. Jo aiemmin suunniteltujen töiden rinnalle oli pompsahdellut jostain uusia ad hoceja: pukersimme tavallisten töidemme ohella hiki hatussa joulumarkkinailmoituksia ja joulusatuja.

Lisäksi tänäkin vuonna koko toimiston oli yllättänyt pahanpäiväisesti se fakta, että heti joulun vanavedessä juhlittaisiin uuttavuotta. Tilauksia ilotulitusleiskoista ja ”semmosista vitsikkäistä” copylasautuksista sateli eilisen deadlineilla kaikkien pöydille.

Kun samaan syssyyn vielä flunssakausi kaatoi porukkaa petiin ja muutama irtisanoutui riehakkaiksi äityneiden pikkujoulujen jälkimainingeissa, alkoivat rivit jo huojua huteruuttaan.

Jokainen meistä oli kehittänyt oman selviytymisstrategiansa. Osa kävi tekemässä mindfulness-harjoituksia siivouskomerossa, osa kokeili aggressiivisempaa lähestymistapaa. Itse panostin jälkimmäiseen: olin naksautellut auki energiajuomatölkin toisensa jälkeen. Minun työpanokseni hitauteen projektit eivät kaatuisi.

Mutta nyt päivä olisi pulkassa! Sovittelin juuri jokavuotista lahjapulloani läppärilaukkuun, kun näin Zipen porhaltavan lasiseinän takaa kohti istumapaikkaani. Vatsassa tuntui vajottava tunne. Mitä nyt vielä?

”Heiiii…. Risto, Ripa, Ripatsuikeloo! Ripadiduips!”

”Olin just lähd…”

”NO ETHÄN sä VIELÄ mee! Ois yks homma, semmonen siisti! Just sulle sopiva!” Zipe yritti iskeä kepeästi silmäänsä, mutta se kävi vaikean näköisesti muhkeiden tekoripsien vuoksi. (Zipe loi vapaa-ajallaan Kardashian-tyyppistä influencerin uraa, mutta nousukiitoa odoteltiin vielä.)

Nypelsin viiksiäni hermostuneena. ”En voi. Tunteja on sisässä jo ihan saatanasti. Pakko päästä jo lepäämään. Please älä.”

”Ai, oottaaks sua nykyään joku?” Zipen katse porautui minuun. Hän tiesi yrityksistäni rakentaa pysyvää suhdetta – niistä, jotka olivat aina kaatuneet yksityisyyden tarpeeseeni. Hän tiesi myös, että vanhempani kuluttivat tätä nykyä aikaansa vaatimalla parempaa palvelua Fort Lauderdalessa. Aikaisemmin he tekivät sitä Espoossa.

”No, ei odota.”

”Sitähän minäkin! Tässä speksit. Saa suorittaa! Tätä varmaan katsotaan hyvällä, kun sun jatkoa seuraavissa ytäreissä mietitään. Huomiseksi hoituu?”

Zipe laski eteeni luonnostelman, jossa oli runsaasti lennokkaita viivoja, ympyröitä ja kolmioita. Mukana oli myös sanoja. Juuri niitä yläkäsitteisiä termejä, joista olisi mahdollisimman vähän apua konkreettisessa työssä: lupaus, huikea kokemus, asiakas keskiössä, uniikki meininki ja SITOUTA. Voi ei. Zipe oli taas myynyt asiakkaalle hämäävän käsitekimaran.

Jäin tuijottamaan lappua voipuneena. Siitä ei käynyt ilmi mitään sellaista, mistä olisi voinut lähteä kerimään auki sisällön punaista lankaa. Huokaisin syvään. Avasin rytmihäiriöistä piittaamatta päivän seitsemännen Batteryn. Illasta tulisi pitkä.

klo 19:15

Ennen työn aloittamista jumitin töllistelemään LinkedIniä. Aisaparini nähtävästi loi siellä parhaillaan työnantajamielikuvaa: Hän oli ottanut tunnelmallisen kuvan lahjaviinistä, villasukitetuista varpaistaan ja joulukortista ideaneukkarin fiiliskulmauksessa. ”💎💎💎Sen vaan tietää, kun olet töissä just niiden parhaiden tyyppien 🔥 kanssa! 🔥 Mieletöntä duunia koko vuosi, hyvä me! 💪 Ja kiitos maailman parhaalle työnantajalle henkilökohtaisen kasvun mahdollisuudesta! I’m so proud to be a part of our company!”💎🔥💪.

Haukottelin ja kommentoin: ”Niin just! Kiitos, että olette! 💪Ihan bestest duuni meillä! Skål 💎!”

Olimme saaneet ohjeen pitää yllä positiivista pöhinää Linkkarissa – jopa muutama prosentti bonuksistamme oli sitoutettu kommentointien ja päivitysten määrään.  

Huokaisin ja aloin naputella tilattuja tekstejä.

 

Klo 23:30

Havahduin, kun siistijä kurkkasi huoneeseen. ”Laitat varmaan hälyt päälle, kun poistut?” Lupasin laittaa. Kirjoitin itselleni asiasta muistilapun. Siinä luki MUISTN HÄL.

 

Klo 00:40

Jossakin vaiheessa puolen yön jälkeen sanat lakkasivat tottelemasta. Tuottamani virkkeet alkoivat venyä ja muuttua yhä merkityksettömämmiksi. Tahkosin samaa lausetta edestakaisin, takerruin sanajärjestyksiin ja tuijotin kirjaimia toivottomana. Näyttö sumeni silmissäni, pää nuokahteli.

Äkkiä puolisuljetun silmäni nurkasta näkyi nopea vilahdus. Hätkähdin, mutta muistin saman tien, että väsyneinä aivot tuottavat outoa kuvitusta näkökentän laitamille. Monen unisen autokuskinkin ovat pelastaneet tummat, tien laidasta syöksähtelevät hahmot, jotka sätkäyttävät hereille.

Sitten kuulin rapsahduksen. En ollut varma, kuuluivatko myös kuulon harha-aistimukset väsymiseen. Ehkä? Tai jos siellä olikin rotta? Ihan sama minulle, teksti pitäisi saada tehtyä, jotta pääsisi nukkumaan.

Jatkoin suoltamista havainnoistani – ja oikeastaan mistään muusta kuin kivistävästä unentarpeestani – piittaamatta. Niskaa kolotti. Vasemman käden pikkusormi muistutti puutumisellaan staattisen asennon vaaroista. Olisiko pakko käyttää tässä kohtaa aikaa jumppaamiseen? Vittu.

Nousin ylös ja tallustelin firman aulaan. Haahuilin olkapäitäni pyöritellen pientä ympyrää ja katselin kunniakirjojamme. Niitä olimme haalineet riveittäin tilaisuuksista, joissa porukka palkitsi toisiaan näyttävistä vedoista, kuten Success Enablerimme niitä kutsui. Tympäisi vähän: jengi painoi yötä päätä töitä pää märkinä, tarjolla oli alan niukin palkka ja kunniakirjojen olisi pitänyt jotenkin siinä sitten riemastuttaa.

Palasin työpisteelleni ja pakitin saman tien henkeä kuuluvasti vetäen.

Näytöllä hohti teksti:

VARO SISÄLTÖMÖRKÖÄ.

Hengittelin hetken hitaasti. Jostakin syystä takerruin pohtimaan, moneenko sisäänhengityksen aikana piti laskea. Minulla oli muutenkin taipumusta ahdistua järjettömistä yksityiskohdista, kun kokonaisuus kävi kaoottiseksi. Oliko se 4-7-8? Vai 7-8-4? 6? 7? 5?

Rasahdus kuului nyt oikealta puoleltani, jostain huoneen nurkasta. En uskaltanut katsoa. Olivatko valvominen ja stressi viemässä minua psykoosiin?

Pakenin asiakkaiden käyttämään aulavessaan huuhtelemaan kasvojani kylmällä vedellä. Normipäivinä meillä ei ollut lupaa käyttää sitä, koska sen sametinpehmeä vessapaperi oli varattu silittämään asiakkaiden hanureita meille myötämielisiksi ja kallis käsivoide… no, voitelemaan heitä.

Asiakasvessan paras puoli oli sen äärimmäisen imarteleva valo. Jopa säikähtäneenä ja valvoneena näytin peilissä mielestäni ihan hyvältä. Jäin viivyttelemään peilikuvan ääreen – työpisteelle palaaminen tuntui vähän huolestuttavalta. Toisaalta uteliaisuus yllytti palaamaan: mitähän siellä tällä kertaa olisi?

Keräilin itseäni hetken, pidin katseen tiukasti menosuunnassa ja kävelin työpisteelle. Näppiksellä oli jotain. Lakupötkö? Ok, häiritsijäni ilmeisesti oli hyväntahtoista tyyppiä ja halusi myös osoittaa sen. 

Kävijä oli jälleen jättänyt myös viestin, tällä kertaa tekstini loppuun.

Sisältömörköjä ruokkii merkityksen puute.

Naurahdin. Olin aina toitottanut, että hyvä kirjoittaja taikoo vaikka paskasta timantteja: oli meidän duuniamme luoda merkitys tyhjänpäiväisillekin asioille. Samalla oli pakko myöntää, että viime aikoina oli merkitystä saanut kaivaa esiin katuporalla.

Ehkä kysymys oli siitä, että firman paisuttua myös yhteistyö asiakkaiden kanssa oli jäänyt edustavana pidetyn Zipen varaan. En oikeastaan tiennyt enää asiakkaiden hakemista merkityksistä mitään. Sain vain Zipen hämmentäviä muistiinpanoja, joissa toistuivat aina samat sanat.

Päätin kokeilla kommunikaatiota kummallisen seuralaiseni kanssa. Vastasin:

Niinpä tekee. Oliko sinulla ratkaisuehdotuksia?

Nojasin taaksepäin ja natustin lakupötköä. Pelotti ja uteloitutti samaan aikaan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtui? Kannattiko tähän tuhrata kallisarvoisia yön kirjoitustunteja? Samassa kursori liikahti välilyönnin verran eteenpäin. Sydämeni jätti pari lyöntiä väliin. Tekstiä alkoi ilmestyä ruudulle.

Muuttuuko mikään? Katoaako merkityksettömyys?

Aloin hätääntyä. Kuka helvetti tämä oli? Olinko jossain kierossa tosi-tv-ohjelmassa? Vedin näppistä itseäni kohti ja naputtelin:

Kuka olet?

Vastaus tuli salamana:

Tonttu.

No, niinpä tietenkin. Miten originellia näin joulun aikaan. Tämähän se selvensikin kovasti.

Lisää tekstiä vilisi ruudulle.

Korjausehdotus:

  1.    Lähde nyt heti..
  2.    Mene riittävän kauas.
  3.    Odota loppiaiseen. Luota minuun.

Mietin, mitä sanoa. Aika reipasta ehdottelua satuolennolta näin ensikohtaamalla.

Puolivuosittain toistuvissa yt-neuvotteluissa olin toki jo henkisesti kerta toisensa jälkeen luopunut työpaikastani. Toisaalta olin tehnyt mielettömästi töitä päästäkseni tänne, unelmaduuniin: paiskinut kuukausikaupalla hurjasti töitä harjoittelijapalkalla saadakseni jalkani oven väliin.

Kursori alkoi jälleen liikkua.

Unelmiesi työpaikka, niin. Kävivätkö unelmat toteen?

Lukiko se ajatuksia? Päätin kokeilla tonttua vähän:

Jos jätän homman tähän, joku toinen on pulassa.

Vastaus oli jälleen valmiina:

Tonttu hoitaa. Heittäydy.

TONTTU ottaisi vastuun ja hoitaisi tilanteen? Olisiko tämä se kohta, jossa olisi hyvä soittaa itselleen ambulanssi? Vai heittäytyä tilanteen vietäväksi?

Väsymys ja tyhjyys löivät ylitseni pakahduttavina, ja ensimmäinen nyyhkäisy purkautui suustani. Mitä, jos oikeasti työntäisinkin hetkeksi syrjään hetkeksi yrittäjämäisen työskentelytavan ja itseohjautuvuuden, koska tonttu niin neuvoo? En voisi tehdä niin.

Toisaalta mieleeni tulvi muistumia lapsuudesta: niistä tilanteista, kun sairaana ollessani äiti soitti kouluun puolestani, kävi silittämässä otsaa, huolehti siitä, että syön. Kokemuksia siitä, kun koneen nikotellessa joku toinen nostaa jaloilleen ja auttaa eteenpäin.

Väsyneet aivoni toikkaroivat ajatuksesta toiseen. Olenko ihan sekaisin? Olen. Mitä, jos hyppäisinkin tontun minulle maalailemaan kelkkaan? Hetken helpotus ja sitten työttömyys? Karenssi? Ja minähän halusin kirjoittaa, se oli ainoa asia, jonka osasin, ja mieleisinkin…

Saat kyllä kirjoittaa.

Jahas, tonttu jatkoi ajatusteni lukemista. Kello näytti 02:30. Jos kirjoittaisin jotain huttua nyt, ehtisin kuudeksi kotiin nukkumaan ja liukuman puitteissa takaisin töihin. Kohta olisi joulu. Voisin jatkaa kuten ennenkin. Halusinko jatkaa kuten ennenkin?

Totuushan oli, että kiireen ja stressin myötä selviytyminen oli nykyään keskittynyt lähimpiin tunteihin. Jos minulta olisi joku nyt kysynyt, missä näen itseni viiden vuoden päästä, hän olisi saanut vastaansa tyhjän tuijotuksen. Itse asiassa saman tuijotuksen olisi saanut myös kysymällä ensi viikon suunnitelmista. Enhän minä enää suunnitellut mitään, minä vain suoritin.

Tontun asenne alkoi ottaa osumaa empimisestäni:

Päätöksiä. Tontuilla on muutakin tekemistä jouluna.

Työvoimatoimistossa varmaan hurrattaisiin, kun kertoisin jättäneeni työni tontun suosituksesta.

Nyt.

Kämppä olisi pakko myydä, jos en saisikaan uutta työtä.

Ne merkitykset. Merkitykselliset tekstit. Merkityksen kokeminen.

Löin läppärin kiinni. Ei jumalauta! Minähän lähtisin. Teksti jäisi kesken, kaikki jäisi kesken, mutta pelastaisin itseni kiireiseltä tyhjyydeltä.

 

Klo 02:30

Keräsin läppärikassiin henkilökohtaisen omaisuuteni ja varastin hetken mielijohteiden villitsemänä. yhden firman kuulakärkikynistä. Tunsin siitäkin hieman syyllisyyttä, vaikka takaraivossa takoivat ne sadat tunnit, joita olin paiskonut firmalle ilman mitään kompensaatiota.

Takki niskaan. Hälyt päälle. Ulos täältä. Kun päätös oli tehty, minulle tuli kiire: äkkiä pakoon tätä taloa, pakoon omaa epäröintiäni. Jos pysyisin koko ajan liikkeessä, en ehtisi katua.

Puhelin piippasi taskussa, kun raaputtelin autoa jäästä puhtaaksi.

Mahdollisimman kauas.

Ainoa mieleeni juolahtanut paikka oli vanha mökkimme Kuusamossa.

Pohjoinen hyvä. Mekin asumme siellä.

Ok, Kuusamoon siis.

Kolme ensimmäistä tuntia ajoin kuin tulisilla hiilillä. En tuntenut väsymystä. Juvan tienoilla tajusin, että pitäisi silti nukkua – en halunnut olla se, joka aiheuttaa jollekulle mustan joulun kolaroimalla. Ajoin auton sivutielle, kaivoin peräkontista vanuttuneen piknik-viltin ja ensiapulaukusta avaruuspeitteen, tein itselleni pesän ja annoin itseni vajota autuaaseen uneen.

Klo 09:15 

Havahduin paleluun ja puhelimen piippaukseen. Yön tapahtumat vyöryivät mieleeni sekavana vyyhtinä, haukoin henkeäni. Paniikkikohtaus teki tuloaan. Mietin, uskaltaisinko katsoa puhelinta – joko minua kaivattaisiin? Olinko kuvitellut kaiken? Mitä ihmettä olin mahtanut yöllä miettiä?

Zipen Slack-viesti paistatteli heti ruudussa. ”Helvetin hyvää duunia! You rock! Oot niin nopee, ettei tässä varmaan pitkään mennyt, vaikka ilmeestä päätellen jännittikin? Ja siis NIIN ihanaa, että olit jakanut työpisteille lakupötköjä! 💎 ”

Tonttu oli siis häärännyt hommissa aamuyön. Kaivoin esiin tontun viimeisen viestin ja vastasin siihen:

Kiitos, että hoidit homman loppuun. Lakupötköjä? 😊

Tonttu oli heti linjoilla:

Eipä kestä. Kaikki tykkää lakusta.

Ja sitten:

Tämä ei ole vielä tässä. Jatka matkaa ja hankkiudu puhelimesta eroon. Kuopiosta ostat uuden.

Naurahdin itsekseni. Sama kai se olisi jatkaa. Ainakin pitkästä aikaa oli odottava tunnelma: pohjoisessa menisi varmaan puoli vuorokautta talon lämmittämiseen, sitten voisin käydä pilkillä ja miettiä jatkoa. Matkan varrelta Suomussalmelta ottaisin mukaan välttämättömimmät eväät: niihin luin rieskapinon, sulatejuuston ja oluen. Myöhemmin ehtisi sitten miettiä ruokapuolta tarkemmin. Saunan lämmittäisin jo tänään.

 

Klo 12:30

Kuopiosta matkaan lähti uusi puhelin liittymineen. Iisalmen paikkeilla heitin työpuhelimen ikkunasta ja nauroin kuin hyeena. Uuden puhelimen viestiääni kilahti erilaisella äänellä – mielestäni duurissa.

Sillä lailla.

Tonttuhan se siellä.

Kaikki järjestyy.

Aloin jo uskoa siihen, että jotain mahtavaa olisi tiedossa.

Kahden viikon kuluttua

Eräelämä oli tehnyt minulle hyvää. Kaamos ei haitannut: heräsin aamulla touhuamaan pieniä ylläpitotöitä, lämmitin taloa ja saatoin piipahtaa kylällä. Pitkiä jaksoja istuin vain paikallani katsellen lintulaudalla touhuavia tiaisia ja kuukkeleita. Se muodosti myös keskeisen osan jouluaaton ohjelmaani. Pimeän tullen tapasin ottaa parin tunnin unet. Illalla heräsin lueskelemaan ja saunomaan.

Olo oli virkistynyt, ja pohdin päivittäin ammatillista rooliani. Välillä yritin analysoida sitä, olisiko markkinointia ylipäätään mahdollista tehdä niin, että siitä voisi löytää merkityksellisyyttä. Niin, ettei kyseessä olisi jatkuva ihmisten pommittaminen tarjouksilla, reaktiivinen hysteria ja häirinnäksi asti äityvä huomion hakeminen.

Toinen ratkaistavista asioista oli yksinäisyys. Kun oli ollut aikaa miettiä, olin alkanut hahmottaa kuviota paremmin: hyväksytyksi tulemisen ja merkityksen elämyksiä piti metsästää työstä, koska niitä ei saanut mistään muualta. Yksin oleminen sinänsä ei ollut minulle ongelma, mutta se oli, että kaikkeen inhimilliseen vasteeseen oli työpaikallani tällä hetkellä yksinoikeus. Sen olin heille itse paremman puutteessa luovuttanut.

Puhelin kilahti. Eikö tonttujen ollut tarkoitus hiljentyä joulun jälkeen?

Googlaa ongelmasi, tollo.

Hätäpäissäni naputtelin heti hakukenttään absurdin sanayhdistelmän ‘markkinointi’, ‘parisuhde’ ja ‘vinkit’. Mökin verkkainen verkkoyhteys raksutteli -90-luvun tahtiin tuloksia esiin.

Heti kärkituloksiin pläjähti joku Matter Agency markkinoinnin parisuhdevinkkeineen. No, tämä nyt ei ratkaisisi mit… sitten puhelin piippasi. Stalkkeritontulla oli vielä asiaa:

Ihmissuhteita tulee, kun niille antaa tilaa. Mutta merkityksellisestä markkinoinnista tuolla tiedetään jotain.

Aloin väsätä CV:tä saman tien.

Erotuslausuma: Tarinan hahmot ovat täysin fiktiivisiä, toimintaympäristö karkeasti liioiteltu, eikä kenenkään pidä lähteä väsyneenä rattiin edes energiajuomia tankattuaan.

Matter Agency sen sijaan on oikeasti olemassa, tekee merkityksellistä sisältömarkkinointia ja rekrytoi myös ensi vuonna asiakasymmärtäväisiä sisältömarkkinoinnin ammattilaisia. Pysy kuulolla!

Hyvää joulua,

t: Sanna

sanna(at)matter.fi